Kävin kävelemässä ja istuin tyhmänä puistonpenkillä. Laantui vähän tuo kiukku, mut päänsärky ei. Mitä vihaisempi olin, sitä enemmän koski. Ei oo reilua. Päätin käydä illalla ostamassa itselleni kukkia. Juujuu, tiedän, ettei olis siihen varaa, mut ei kukaan muukaan niitä osta. Ei ole ketään. Yleensä tässä tilassa ajattelen, etten oo koskaan yksin koska onhan Jeesus. Nyt vaan tuntuu, ettei kukaan välitä. Se on jokapäiväistä, mut yleensä se ei tunnu siltä. Siis yksinäiseltä.

Pomolle soitin siinä istuessani ja hän sanoi just aikoneensa soittaa minulle. Käyn kai illemmalla työpaikalla sitte, jos jaksan. Saan palkkanauhan ja se näkee minut. Tai minä hänet. Kysyin siltä suoraan, et tarviiko ne enää minua (kun oon saikulla ollut jo pitkään ja muutenkin turha olo) ja se väitti, että tarvii. Jotenkin sen pitäis näkyä käytännössäkin, että on tarpeellinen työnantajalle. Vai? En tiiä. On nyt vaan niin turha olo. Kun ne yhdet ei tulleetkaan vaan tekivät oharin...

Kun luottamus menee toisiin ihmisiin, on outoa, että itsestä tuntuu kuin ei olis minkään arvoinen. Kumma juttu se. Ja sekin, et tunteet on niin voimakkaita. Niitä ei pitäis uskoa, mut unohdin ja kun ne tunteet oli jo päällä, ei enää jaksanu alkaa kääntää väkisin ajatuksia positiivisiksi. Mieluummin menisin vaikka peiton alle ja unohtaisin koko maailman. :P

Senpä taidan tehdäkin. Otin just särkylääkkeen ja ootan, että se alkais vaikuttaa.

kuva netistä