Muutto on sitten ohi. Melkein voisi sanoa, et meni voimat täysin. Kipu tuli onneksi päälle vasta kun edellinen asunto oli tyhjä ja siivottu. Nyt on osa tavaroista jo laitettu paikalleen ja elettykin vähän aikaa. Eilen ei ollu niin kamala kipu, mut väsymys. Nyt taas koskee. Mut ne on vain maallisia. Pahempaa oli se, et loukkaannuin ev.lut.kirkon yhdelle porukalle ilkeilystä ja ahneudesta. Kävivät tavaroita hakemassa, mut ei kelvannut kuin parhaat päältä ja veivät myös sellaista omaisuutta, jota ei ollut tarkoituskaan antaa. Soitin nyt aamulla ja puhuin asiat selväksi. Soitin oikeesti vaan sen takia, että Jumala käski. Tajuan kyllä, et täytyy antaa anteeksi, mutten pystynyt siihen koska olin liian loukkaantunut. Ehkä nyt pystyn.

Toinen juttu mikä siinä oli (mitä en kummiskaan sanonut puhelimessa) on se, että jokaisella on valintoja, jotka ratkaisee saako siunauksen vai ei. Ehkä se porukka nyt saa siunauksen. Onhan kuitenkin aina mahdollisuuksia sillä Jumala on armollinen. Viime aikoina oon paljonkin ajatellut tätä siunaus-juttua ja niitä mahdollisuuksia ja valintoja joita tulee elämässä eteen. Ehkä enemmän kummiskin siltä kannalta mitä ne siunaukset voisivat olla toisille. On kai aika aatella asioita eri näkökulmastakin. Omastani.

Jos nyt jotain oikeasti tästä opin niin ainakin kaks asiaa: 1. Minun on tosi vaikee myöntää loukkaantuneeni. ja 2. Anteeksiantamisen eteen pitää olla valmis tekemään töitä.

On aika hyvä olla nyt kun soitin. Sitä en tiedä mitä hyötyä siitä on sille ev.lut.kirkon porukalle, mutta toivon heille siunausta. Koko sydämestäni.